Koko päivän kestäneestä sateesta piittaamatta mentiin Selkielle jäljestämään. Laura oli tehnyt jäljen jo etukäteen, jonnekin. Ensin tehtiin kuitenkin esineruutua. Se oli lähes täysmittainen, noin 50 metriä syvä ja 30 leveä, kohtalaisen jyrkästi nousevassa männikkörinteessä. Raiku tuotiin lähetyspaikalle siten, että Riikka seisoi takarajalla ja heilutteli käsiään. Kun Riikka oli tullut takaisin lähetin Raikun suunnilleen keskeltä ruutua. Se laukkasi takarajalle, sihen missä Rikka oli ollut, haukahti pari kerta ja tuli takaisin. Siinähän esineen olisi Raikun kokemuksen mukaan pitänyt olla. Lähetin uudestaan oikeasta laidasta. Se laukkasi taas rivakasti takarajalle, eteni sitä pitkin ja löysi esineen vasemmasta takanurkasta. Palautus täyttä laukkaa. Ei lähetetty toista etsimään, oli nin hyvä suoritus.

Raikun jälki oli muhinut kolmisen tuntia koko ajan jatkuvassa sateessa. Jäljellä oli vain aloitusmerkki, mistä syystä ohjaajan hermot olivat kovalla koetuksella. Jäljen nosto oli vähän epävarma, katsoi minua ja vinkui, mutta sitten lähti etenemään loivasti rinnettä ylös aina välillä nameja syöden. Jälki kierteli rinnettä ylös ja alas ja sinne tänne, ohjaaja jo sekosi kun ei ollut niitä merkkejä! Raiku ajoi reippaasti, kääntyi kulmat yhtään epäröimättä ja kulki tasaista vauhtia. Jäljellä oli kaksi purkkia+keppiä. Ensimmäinen nousi hyvin, samoin toinen vaikka Raikun oli pakko oikein heittää se ilmaan jotta ohjaajakin huomaisi hännänvispausilmaisun - juuri sillä kohdalla ohjaaja kun oli varma, että jälki "ei voi" mennä siihen suuntaan ja että Raiku on menettänyt koko jäljen jo ajat sitten. Joitakin kertoja Raiku tarkisteli vähän laajemmalta, jälki oli ilmeisesti valunut rinnettä alas sateen mukana, mutta nopeasti se kuitenkin aina jatkoi ja sitten tultiinkin loppupalkalle. Tämä oli pisin jälki (ehkä noin 200 metriä) jonka Raiku on ajanut ja todella hienosti se siitä suoriutui - ohjaajan useista sabotaasiyrityksistä huolimatta.